maanantai 7. huhtikuuta 2014

Ei rahaa, ei huolia


Istahdin hetki sitten sohvalle ja annoin juuri syömäni pizzan rauhoittaa nälästä tärisevät raajani. Olohuone on lämmin ja hieman tunkkainen, pöly leijailee leppoisasti ilmassa ja vehreät köynnökset kurkottelevat sinnikkäästi kohti suljettuja kaihtimia. Ulkona on tällä hetkellä meneillään julkisivuremontti, viiksekkäät virolaismiehet paukuttavat aivan meidän parvekkeella luimistelevien kissojen ihmetellessä kummallista meteliä. Herra Nami on jo muuttanut Petrin kämppään ja vaihdellut Manan kanssa rauhallisia katseita. Ehdin jo kuvitella että pentuna vain hetken kahden kollipoikani seurassa viettänyt Manas olisi unohtanut kaksikon, mutta pikkukissa tassuttelikin tervehtimään mustaa leijonaa vanhan ystävän tavoin tämän päästyä kantokopastaan ulos. Nami ei pese pikkutyttöä, mutta heittelee tähän silloin tällöin isällisiä katseita kiertäessään tarkastamassa uutta aluettaan. Pylly lähinnä luikkii hermostuneesti huoneesta toiseen ja yrittää toiveikkaasti vaihtaa neniä autuaasti tassua jakelevan Namin kanssa. Petriä kovasti allergisioiva Tini muuttaa pääsiäisenä isoveljeni luokse Joensuuhun ja minulla on ikävä jo nyt. Aika kulkee nopeasti, kissaperheen pullukka täyttää nimittäin tänä vuonna jo 12.

Kesätöistäkään ei ole kuulunut vielä tuon taivaallista vaikka mokomia ahkerasti hainkin, mutta olo on siitä huolimatta melko seesteinen. Eihän tiukilla eläminen koskaan ole erityisen kivaa, mutta onneksi säästötilille on kertynyt sen verran oravannahkoja, että elelen hissukseen valmistumiseen asti ilman sen kummempia katastrofeja, vaikkei niitä kesätöitä nyt kuuluisikaan. Ajatus työttömästä kesästä kenties jopa hieman houkuttaakin, jäisi aikaa rakentaa uutta kotia ja tutustua Lahteen, lenkkeillä ja kenties jopa geokätköilläkin! Jottei koko postaus tyystin menisi työttömyydestä haaveiluksi, listaan alle varteenotettavia ammattinimikkeitä joihin voisin ryhtyä:

  • Sänkyjen koenukkuja
  • Kuuluisa, sikamaisen rikas kirjailija
  • Elokuvaohjaaja
  • Toimittaja
  • Lemmikkikauppias
  • Kissahotellin johtaja
  • Yleinen kriitikko
  • Taideterapeutti
  • Naistenlehtien ihmissuhdekysymyspalstojen vastaaja
  • Muutenvain ökyrikas porho


sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Se tatuoitu tyttö laiturilla


Tyttö istui laiturilla vihreät hiukset olkapäille valuen, punatut huulet päättäväisessä supussa ja kermanvaalea vatsa paljaana. Sen iho oli kaulaa myöten tatuoitu ja sen ilme kertoi kaiken olennaisen. Haistakaa vittu. Minä olen nuori, kaunis, tatuoitu nainen, enkä välitä siitä mitä te sanotte. Minä olen rock ja minä olen nykyaikaa. Näyttö hehkui hypnoottisesti ja hetken ajaksi minä jähmetyin aloilleni, vaikka vain muutama minuutti sitten olin raivonnut innokkaasti siitä, miten suklaamunista ei nykyään saa kunnollisia yllätyksiä. Tumblr on täynnä kauniita tatuoituja naisia, leimojen ihannointia ja tuolissa istumisen hypetystä. Skrollatessa bittiavaruuden halki on vaikeaa olla törmäämättä kymmeniin ja taas kymmeniin ''koviin mimmeihin'' shokkivärihiuksilla ja mustehihoilla. En jotenkin osaa enää katsoa kyseisiä kuvia kirkkain silmin, vaan minua jää aina vaivaamaan se, katsoisinko kuvaa yhtä kiinnostuneena jos sen henkilöllä ei olisi pinnassaan niin paljon koristeita. Olisiko samainen henkilö yhtä ihailtu, olisiko hän ''yhtä rock'' jos iho paistaisikin tyhjyyttään. Nykyään ilmassa jotenkin huokuu painostus siitä, ettei voi olla ihka oikea alternative-ihminen ellei sitä mustetta löydykään ihosta. Hieman samalla tavalla netin synkällä sektorilla tuntuu vallitsevan se suuri ja mahtava totuus siitä, ettei sitä oikeastaan voi kutsua itseään rokkariksikaan ellei ole rääväsuinen narttu. Ehkä juuri siksi en nykyään luokittelekaan itseäni mihinkään ryhmään. Olen ujo, unelias tyttö nenärenkaalla ja violeteilla hiuksilla, muuhun eivät tuntomerkit sitten riitäkään.

Suhtautumiseni tatuointeihin on aina ollut melko ristiriitainen (liekö sen takia että pienestä pitäen on jankattu että jään perinnöttömäksi jos sellaisen menen joskus ottamaan) Rakastan tatuoitujen ihmisten kuvia netissä ja olen bongannut jos minkäkin näköistä taideteosta iholta, mutta toisaalta en ole koskaan nähnyt livenä sellaista leimaa jonka tahtoisin omalle iholleni. Minulle tatuoinnit eivät ole kuvia iholla vaan osa ihon kuviointia. Ne ovat keino ilmaista itseään, koristella vartaloa ja tehdä siitä kotoisampi paikka elää. Suhtautumiseni aiheeseen voi olla melko vakava ja mietteliäs, mutta minulle ikuinen muste on aika iso juttu. En ole vielä löytänyt tästä maailmasta mitään minkä kokisin olevan niin vahvasti osa itseäni, että tahtoisin sen ihooni, mutta ehkä jonakin päivänä. Eihän sitä koskaan tiedä, mutta ainakaan hetken mielijohteesta tuoliin istahtajaksi minusta ei ole.

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Minun nimeni on Manas



Nimi: Manas 
(FI*Aasatar María Teresa)
Syntynyt: 15.05.2013
Sukupuoli: 
Rotu: Pyhä Birma

Manas on vajaan kolmen kilon pakkaus suklaakilpikonnanaamion tempperamenttiä ja tyttökissan diivamaisuutta. Sillä on pehmeä, ilmava turkki ja hassu tapa päästellä heleitä kurnahduksia ollessaan tyytyväinen. Silmät ovat vaaleansiniset ja hämäävästi surullisen näköiset (mikä eittämättä on oiva etu vieraiden huomiosta kilpaillessa) Kynsiä tai hampaita pikkuneito ei ole antanut vielä kertaakaan hurjastakaan vanutuksesta huolimatta, mutta ilmaisee kyllä herkästi närkästyksensä kovaäänisillä ja joskus hävettävänkin pitkillä, narisevilla naukaisuilla. Birmojen valtakunnassa vieraita ei arkailla eikä lempilelua (vaaleanpunaista huopapalloa) jaeta muiden kissojen kanssa ilman koiramaista, matalaa murinaa. Manan lempitemppuihin kuuluvat kärpästen jahtaaminen, dramaattiset lössähtämiset ja mustekynien jemmaaminen vesikuppiin.

Kun pikkuinen vihdoinkin saapui kahden kollipoikani suureksi kauhuksi, oli se istualtaan yhtä korkea kuin lasinen kokispullo. Askel vaappui uneliaana ja minä olin myyty. Bongasin Manan vahingossa nettisivuja selaillessani. Olin jo pidemmän aikaa suunnitellut ragdollin hankkimista, mutta törmättyäni kasvattajan sivuilla pieniin birmapentuihin, mieleni muuttui. Pommitin kasvattajaa innokkailla uteluillani ja kun viimeinkin sain hahmotettua millainen otus oli kyseessä, olinkin jo tuon samaisen kissalan lattialla leikittämässä pientä valkoista pölyhuiskaa sormillani. Manas oli merkitty ilmoituksessa lemmikkitasoiseksi alepennuksi, sillä sen takajalkojen väritys ei aivan vastannut näyttelykriteerejä. Hinnaksi kertynyt 800€ voi särähtää joidenkin korvaan paljolta, mutta minä koen saaneeni jotakin koko rahalla. Sain terveen, valkoisen kissanpennun valloittavalla luonteella ja sinisillä silmillä. Sain aloituspaketin kissanpennulle, ruokaa, hoito-ohjeet, sirutuksen, madotukset, eläinlääkärin tarkistuksen ja mikä parasta, lupauksen kasvattajan tuesta koko kissan eliniäksi. Manas, Mana, Mananias, Manaatti - rakkaalla lapsella on monta nimeä.

tiistai 18. maaliskuuta 2014

Pala pitsaa voittajalle


Rogue Henrica osoittautui tällä kertaa onnettaren suosikiksi ja korun uudeksi omistajaksi, joten eiköhän koko blogikansa heitetä villit ja raikuvat mielikuvitusaplodit samalla kun voittaja lähettää minulle yhteystietonsa s-postiini rottaparaati@hotmail.com. Tähän väliin en voi kun kiittää kaikkia osallistuneita aina niin kivoista kommenteista ja mahtavista postausideoista, joista muutaman taidankin toteuttaa ihan lähitulevaisuudessa (eli sadan vuoden sisällä)

Toivuskelen tällä hetkellä reissusta Pohjois-Kurjalaan ja yritän epätoivoisesti vaihtaa niitä verkkarihousuja takaisin farkkuihin viikonlopun mässäilyn päätteeksi. Jotta lihomisfiilistelyt olisivat varmasti mahdollisimman tunteikkaat, lähden tästä piakoin ostamaan mahdollisimman juustoista pitsaa ja mässäämään sitä kuntoiluohjelmia tuijotellen, kurrnau!

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Kikki Hiiri ja katkerat haaveet


Olen jo pidemmän aikaa ollut hiukan hukassa hiustyylini kanssa, eikä tuskaisa kasvattamisvaihe helpota hommaa laisinkaan. Takahuiskani on juuri niin raivostuttavan pitkä että tuo väistämättä mukanaan surullisen kuuluisan MacGyver -efektin, mutta samalla niin toivottoman lyhyt ettei sitä oikein saa väänneltyäkään mihinkään suuntaan. En ole moniin kuukausiin jaksanut taistella kapinallista reuhkaani vastaan vaan vetänyt aamuisin suosiolla pipon korville. Pastellivioletti pyörii vinhana päähänpinttymänä ajatuksissa, mutten oikeastaan ole vielä kertaakaan pysähtynyt miettimään sopisiko mokoma minulle oikeasti. Tasapainoilenkin siis tällä hetkellä kuolaamassa tummansinisen kuontaloni tilalle vuoroin pastellia, vuoroin luumunviolettia. Mikseivät hiukset vain voisi kasvaa pinnistämällä Kiinaan asti ja takaisin? Olisi niin kätevää jos hiusmalliin kyllästyessä kuuluisi vain ''hnnghh'' ja hiukset hulmahtaisivat villisti sädehtien puoli metriä pidemmiksi. Voisi niin kätevästi leikata ylimääräiset pois ja sitten hyvällä omatunnolla taiteilla värjäysneitsyeistä hiuksista jotakin uutta. Itse asiassa hiukset voisivat myös vaihtaa väriä ajatuksen voimalla. Lisäksi haluaisin rakettirepulla lentävän apinan. Ja pizzaa.

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Pientä kivaa lukijoille


Minun piti pitää arvonta lukijoille jo 200 rajapyykin mentyä ohitse, joten ahkerana tyttönä hoitelen homman kotiin vain 100 lukijaa myöhässä! Korulippaassani on pölyttynyt jo dinosaurusten ajoilta asti varsin söppänä Punky Pinsin kaulakoru, joka on mielestäni ansainnut uuden kotinsa ihanien lukijoitteni joukosta.

Ohjeet arvontaan ovat siis seuraavat:
1. Kommentoi tähän postaukseen ja kerro, millaisia postauksia tahtoisit nähdä jatkossa
2. Jos olet anonyymi, jätä kommenttiin myös nimimerkkisi tai sähköpostiosoitteesi
3. Arvonta on voimassa 12.03 asti, onnea matkaan!


perjantai 28. helmikuuta 2014

Talven yli


Helmikuu on tuskin ehtinyt kiskoa viimeisiä henkäyksiään kun minä jo olen julistanut kevään alkaneeksi. Jäiset lätäköt kylläkin narskuvat yhä kenkien pohjissa ja pakkanen pistelee nenän punaiseksi, mutta onko sillä niin väliä jos olo on keväinen. Niiskuttelin liikuttuneena löydettyäni s-marketista smoothiekoneen (tylsemmin sanottuna tehosekoittimen) ja aloitin uuden jumppailuohjelman kuntoni välikuolemasta välittämättä. Reippaana tyttönä ja vannoutuneena sienenvihaajana myös uskaltauduin syömään lautasellisen herkkusienipastaa ja tekemään sienikinkkuhomejuustorulliakin. Yht'äkkiä kaikki ei näytäkään enää niin pimeältä ja auringon lämmittäessä poskia ikkunan lävitse on kiva katsella kuinka Petri pelaa sohvalla pokemonia tai kun Manas jahtaa arkkivihollistaan Kuolematonta Kärpästä pitkin asuntoa hullunkiilto silmissään. Päässä ei pyöri muuta kuin onnensekainen ajatus tulevasta kesästä ja siitä, miten rauhoittavaa on tajuta selvinneensä talven yli. Häntä pystyyn vailla naulapyssyllä, kohta jo kirmataan t-paidoissa!