lauantai 30. elokuuta 2014

Uuteen nousuun (ja blogiin)

Lopetan kaikki päiväkirjani aina samankaltaisiin sanoihin: Olen pahoillani, mutta löysin kauniimman kirjan. Palvelit minua hyvin, mutta nyt on aika kääntää uusi lehti elämässä. Pyytelen anteeksi elottomalta esineeltä ja hautaan sen lopulta kaikkien muiden puolityhjien päiväkirjojen laatikkoon. Siellä pimeässä ne tuijottelevat syyttävästi ja odottavat päivää, jolloin niiden sivuja taas selaillaan korvat kuumottaen. Vanhoihin kirjoihin on utopistista palata, sitä aina luulee kirjoittaneensa järkevästi tärkeistä asioista, mutta jälkikäteen omat ajatukset aiheuttavat naurukohtauksia ja voimakasta tahtoa hakata päätä pöytään.

Myös Mustaa maitoa päättyy hyvin samankaltaisiin sanoihin. Palvelit minua hyvin, mutta nyt on aika kääntää uusi lehti elämässä. Kiitos kaikille ihanille lukijoilleni, jotka ovat jaksaneet seurata tämän kapisen korpisoturin seikkailuja teini-iän pahimmista myllerryksistä itsenäistymiseen ja karvakansan ylpeäksi orjaksi. Jos Mustaa maitoa oli tämä kolmivuotinen luku elämässäni, uusi luku löytyy täältä. Tervetuloa seurailemaan uusia seikkailuja uudesta osoitteesta!


sunnuntai 24. elokuuta 2014

Uusia alkuja

 Syksy saapui kahisevien lehtien ja narskuvien maihareiden säestyksellä. Aamuisin on oikeasti kylmä ja niinä väsyneimpinäkin koulumatkoina jaksan yhä haaveilla nahkatakin tuunailusta ja uudesta, lämpimästä kaulahuivista. Kitalaki on kipeänä yskänkarkkien imeskelystä, eikä flunssaviikkoa torjuttu tänäkään vuonna. Blogi on pysynyt auvoisassa hiljaisuudessaan ja tulin ensimmäisiä kertoja elämässäni jopa miettineeksi sen lopettamista. Asiaa tarkemmin mietiskeltyäni tulin kuitenkin siihen tulokseen, että näiden kolmen pitkän vuoden aikana olenkin vain kasvanut eri ihmiseksi kuin blogia aloitellessani. En enää tunnista itseäni alkupään postauksista, enkä niistä myrskyisimmistäkään masennusvuodatuksistani. Silloin niin suurilta tuntuneet asiat häilyvät nyt vain rauhallisina, unenkaltaisina muistoina jossain takaraivon perukoilla ja tavallaan se on ihan helpottavaakin. Elämä kulkee eteen päin ja tunnen jotenkin viisastuneeni paljon lyhyen ajan sisässä - asuminen toisen ihmisen kanssa saman katon alla tekee ihmeitä.

Kuten jo jossain postauksessa aiemmin kerroin, minulle syksy on aina ollut eräänlaista uudistumisen aikaa. Olen huomannut jo useampaan otteeseeni haaveilevani jonkinlaisesta ryhtiliikkeestä, haluaisin löytää itselleni unelmia - jotakin mitä tavoitellessani tuntisin arjen mielekkäämmäksi. Pitäisi pohtia mitkä jutut tekevät minusta onnellisen, asetella asiat huolellisesti tärkeysjärjestykseen ja elää sen mukaisesti. Yksi tähän asti keksimistäni haaveista liittyy juurikin blogiini. Haluaisin aloittaa uudelleen, uuden blogin voimin. Mustaa maitoa on ollut hyvin masennuspainotteinen matka korvesta kaupunkiin, synkkien pohdintojen pesä ja keskiyön vuodatusten turvapaikka. Välillä tätä blogia kirjoittaessani tuntuu kuin harteillani olisi kaikkien aiempien postausten taakka, vaikken ole tuntenut oloani erityisen kurjaksi pitkiin aikoihin. Kaipaisin positiivisempaa aloitusta, haluaisin ottaa paljon laadukkaampia kuvia ja keskittyä enemmän siihen iloisempaan puoliskoon elämästäni. Vähän kuin sulkisi yhden luvun elämästä ja aloittaisi kokonaan uuden. Toinen juttu mikä bloginvaihdoksessa minua kutkuttelee, on blogikaapista ulos pomppaaminen. Kovinkaan moni läheisistäni ei tiedä bloggaamisestani ja ajatus on jotenkin aina ollut minulle epämukava, kun joudun aina miettimään mitäköhän on tullut vuonna nakki ja makkara kirjoitettua. Uusi blogi mahdollistaisi esimerkiksi faceen linkkaamisen ilman sen kummempia kuumotuksia tai kiusallisia keskusteluja. Pohdin asiaa kuitenkin vielä tovin jos toisenkin - varmaankin vielä toiset kaksi viikkoa - ja päätän vasta sitten. Tuntuisi kurjalta ''juoksuttaa'' lukijakuntaa blogista toiseen, mutta sellaista elämä kai välillä vain on. Näine ajatuksineni jätän teidät hukkumaan kanasalaattiin ja muihin ''erittäin taiteellisiin'' fiilistelykuviin.



sunnuntai 3. elokuuta 2014

Tyyni


Noenmusta puusauna, vesimelonia ja inkivääriolutta. Tummavetinen Pielinen oli peilityyni kun räpiköin rannalle pyyhkimään savea jalkapohjista. Saunasta tullessa nauratti: minä, äiti ja pikkusisko näytimme aivan supisuomalaisilta tallustellessamme rantametsän halki pullo toisessa kädessä ja puukko toisessa. Viime päivät ovat kuluneet kuin omituisessa horroksessa, mutta sateiseen maalaisilmaan pääseminen virvoitti helteen uuvuttaman mielen taas toimintaan. Yhtäkkiä pystynkin taas hengittämään, aivoihin virtaa happea eikä jokainen vaivanloinen liikahdus kohota suuria hikikarpaloita iholle. On päiviä joina peilistä tuijottaa yhä takaisin valkoinen maitovalas hytisivine reisineen, mutta uskaltaisin jopa sanoa jollain tapaa parantuneeni. Tai en välttämättä parantuneeni, masennus kun tuppaa katoamisen sijaan vain piiloutumaan ja odottamaan, mutta lähteneeni ainakin parempaan suuntaan. Olen jo melko sujut itseni kanssa, nämä kortit on käteen annettu ja niillä pelataan niin hyvin kuin vain voidaan.

Netissä on nykyään melko muodikasta mainostaa omia keskittymishäiriöitään, mutta minä pysyisin mieluusti vaiti. Olen epäluuloinen ja varuillani, nettidiagnoosien tekeminen itselleen on vaarallista, mutta tuntuu kuin kaikki palaset olisivat loksahdelleet paikoilleen luettuani ADD:stä. Se selittäisi melko hyvin kaiken, mikä on mieltäni jo useita vuosia painanut. Keskittymiskyvyttömyyden, masennuslääkkeiden sopimattomuuden, kömpelyyden ja sen ainaisen unohtelun. Olisi helpottavaa tietää että sille, etten kestä koko päivää koulussa ilman pään ylikuormittumista, olisi jokin hoidettavissa oleva syy. Luulin pitkään että pään on tarkoituskin olla kuin televisio, jossa kaikki kanavat ovat yhtä aikaa päällä ja ihmettelin miksi kaikki muut selviävät siitä ongelmitta, mutta minä en. Käyn syksyllä ainakin näin alkajaisiksi kouluterveydenhuollossa juttelemassa ja tarvittaessa neuropsykiatrilla. Toivon ettei kaikkea taas aseteta ''vain masennusoireita'' sarakkeen alle, sillä masennushan voi olla aivan yhtä lailla seuraus kuin syykin? Saas nähdä mitä tästä tulee vai tuleeko yhtään mitään.


lauantai 26. heinäkuuta 2014

Violetista valkoiseen

Varmaan jokainen shokkiviolettien hiusten omistaja havahtuu jossakin vaiheessa karuun tosiseikkaan: violetti haalistuu vihertäväksi, eikä lähde pois - ja jos päälle erehtyy heittämään kestovärin, sinnikäs vihreä kuultaa senkin alta esiin. Kirottu violetti, niin kaunis, mutta niin rasittava. Päätin tehdä violetin poistamisesta ihan oman postauksensa, ties vaikka sitä joku vielä joskus tarvitsee!

1. Värin kulutus
Jos violettien hiusten päälle lätkäisee suoraan värinpoiston, tuloksena on yleensä kirkas vihreä. Suosittelisin siis ensin kuluttamaan värin mahdollisimman hailakaksi ennen värinpoistoa. Värinmuutoksesta haaveilevan ei kuitenkaan tarvitse vain istua sohvalla peukaloita pyöritellen ja haalistumista odotellen, vaan kulahtamista voidaan edistää syväpuhdistavan shampoon avulla. Hiero kuiviin hiuksiin runsaasti syväpuhdistavaa shampoota, lisää hyvin pieni määrä vettä ja vaahdota. Vaikutusta tehostaaksesi voit kietaista pääsi ympärille erittäin eroottisesti elmukelmua. Anna shampoon vaikuttaa noin tunnin verran, huuhdo pois ja lepyttele hiusparkojasi hoitoaineella. Toista käsittely niin monta kertaa kuin hyvältä tuntuu. Yllä olevassa kuvassa on alkuperäinen väri ja väri kahden syväpuhdistavan käsittelyn jälkeen. Itse käytin Bio Richin syväputsaria, muista merkeistä ei ole kokemusta. (Tämä käsittely muuten toimii myös muiden suoravärien poistamisessa)


2. Värinpoisto
Sinivihreäksi haalistunutta violettia on vaikea poistaa hiuksista, eivätkä kaupan normaalit värinpoistot välttämättä onnistu aiheuttamaan kuin päänvaivaa muuttamalla mahtihairdosi jälleen kerran vihreiksi. Cybershopista löytyvä StarGazerin värinpoisto- ja vaalennussetti on tähän asti voimakkain värinpoisto, johon olen koko hiushistoriani aikana törmännyt - ja siksi myöskin paras. Ennen värinpoiston tekemistä on hyvä varmistaa että hiuspohjasi on kunnossa, tämä tökötti nimittäin polttaa kuin syövyttävin happo joutuessaan ärtyneelle iholle. Minulla väri oli päässä 60min ja se muuttui aluksi vihreäksi, josta se haaleni hiljalleen mintunvihreäksi ja lopulta liki valkoiseksi. Mikäli pää jää yhä vihreäksi, helli muutama viikko päänahkaa ja hiuksia ennen uutta koitosta.


3. Värin sävytys
Blingbling! Nauttikaa turvonneen punaisesta silmästäni ja villeistä glittereistä! Minun hiukseni vaalenivat yhdellä käsittelyllä lähes valkoisiksi, mutta sekaan jäi muutama hyvin vaaleanvihertävä raita. Tässä vaiheessa jos haluaisin hiuksistani kunnon blondit, ostaisin kaupasta joko sävyttävää hoitoainetta tai haluamani värisen hiusvärin takaamaan kunnollisen lopputuloksen. Minun tavoitteenani on kuitenkin pastellinvioletti, joten haalea viherrys kutrieni seassa ei haittaa! Adios amigos, nauttikaa ei-vihreistä hiuksistanne!

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Ne pienet ja sievät


Havahduin eräänä pilvisenä aamuna ajatukseen syksystä. Kaipaan sitä kun sateinen jalkakäytävä tuoksuu nokkosilta ja mustaviinimarjoilta. Haikailen sitä tunnetta kun saa ensimmäisiä kertoja vetää nahkatakin ylleen, kietoutua pitkään kaulaliinaan ja kierrellä kaupoilla uusia kouluvihkoja etsiskellen. Syksy on aina ollut minulle eräänlaista alusta aloittamisen aikaa: silloin ostetaan uudet vaatteet, värjätään hiukset, luvataan ryhdistäytyä koulussa ja ostetaan iso kasa värikkäitä tusseja muistiinpanoja varten. Syksyllä vatsanpohjassa kutkuttelee ajatus uudesta alusta ja rintakehässä paisuu pieni mutta raudanluja päättäväisyys. Kaikki vielä järjestyy, elämä muuttuu paremmaksi, kaupoissa on yhä pitkiä mustia polvisukkia ja youtubessa käheä-äänisiä naislaulajia valamassa voimaa tulevia koitoksia varten. Siitä minä nautin syksyssä, loputtomien mahdollisuuksien tunteesta (ja ehkä hieman siitä että saa kaivautua muhkean viltin alle juomaan superöveriä vaahtokarkkikaakaota)

Koska syksy kuitenkin on yhä tuskallisen kaukana tästä +40 celsiusasteen hellehelvetistä, päätin aikani ratoksi kaivaa laatikoistani ne pienet ja sievät esineet, jotka haaveilen vielä syksyllä päästäväni vihdoinkin käyttöön! (Hiusvärikoktailista tuskin tarvitsee erikseen kuvaa, sillä olen lässyttänyt niin useasti pääni pahki pastellinvioleteista haaveistani että kanssaeläjiltäni räjähtää kohta pää)

 Pieni peltirasia on pyörinyt hyllyllä pidempään kuin muistan. Ostin sen ihastuksissani läheisestä apteekista, kippasin typerät minttukarkit pellolle ja olen siitä asti vain haalinut aarrettani milloin missäkin kätkössä. Syksyllä mokomakin söpöläinen saa luvan toimia joko venytys-, ponnari- tai lävärirasiana laukunpohjalla!

 Pinkki simpukkapeili oli taas niitä ''voieimitensöpöpakkosaadamullehetionpahalpa'' -ostoksia Tigeristä. En juuri käytä taskupeilejä, mutta ihan kaiken tämän pinkkeyden takia on pakko ilmeisesti aloittaa.

 Pupu- ja kellosormukset ovat lojuneet valehtelematta varmaankin viitisen vuotta korurasiassani odottamassa, että pääsen ylitse traumaattisesta sormussessiostani eräässä vaatekaupassa. Menin nimittäin viisaana tyttönä sovittamaan liian pieniä sormuksia ja tietenkin sormeni jäivät niin pahasti jumiin, että nakkeja kiskottiin myyjän ja rasvan avustuksella varmaankin vartti ennen nolohkoa vapautumista. Vanhat haavat ovat hiljalleen lakanneet kirvelemästä, joten syksyllä alkakoon villi sormusaika!

 Ametistiriipus löytyi pitkän etsinnän jälkeen läheisestä Jalokivigalleriasta ja on saanut minut pomppimaan riemuissaan pitkin poikin pientä kämppäämme touhuilemassa kaunokaiselle kaulanauhaa. Jahka saan hiukseni taas kuosiin niin tämä pikku killutin saa roikkua kaulassani kunnes nauha lahoaa irti.

Crop topin lupasin itselleni kauan sitten ihan vain siksi että a) se on saatanallisen hieno ja b) olen ollut niin kiltti. Tietenkin paidan saapumista hieman viivyttää se että rakas OP on hukkaillut visa electroniani jo huhtikuusta alkaen, enkä ole vieläkään saanut sitä hyppysiini. Ihan näin btw kaksi kuukautta ilman minkäänlaista voimassaolevaa korttia on melko rasittavaa.

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Kissojen kesäkuu


Mikä olisi sen ihanampaa kuin herätä silmäluomet kaksinkertaisiksi turvonneina, kaula punaisena ja päänahka kutisten! Jonkinlainen vitamiinien puutostila, atooppinen ihottuma ja penikkatauti päättivät kaikki iskeä yhtä aikaa, joten heippa vaan lenkkeilysuunnitelmat ja hiustenvärjäysoperaatiot. Meikäläinen tyytyy viettämään alkavan kuukauden sisätiloissa, sillä näin ärtynyttä ihoa ei uskalla meikata, eikä lenkille lähteä ennen kuin saan verryteltyä koivet kuntoon ja hankittua kunnolliset pohjalliset. Pienikin hikoilu saa ihon kirvelemään lähes sietämättömästi ja yötkin kuluu lähinnä turhautuneena pollaa raaputellessa. Ärsyttävää, sillä juuri nyt tyvikasvu on niin ihanteellisissa mitoissa että olisin vihdoinkin lähtenyt koettamaan sitä pastellinviolettia (kunhan vain ensin tietäisin lähteekö violetin alta paljastuva vihreä värinpoistolla vai ei)

Kesäkuu pääsi jotenkin livahtamaan täysin ohitse muuttopuuhien ohella. Kuun alkupuolella minä ja Petri kävimme vaarin järjestämällä syntymäpäiväristeilyllä Pietarissa hankkimassa pieniä kulttuurielämyksiä (ja esittelemässä Petriä sukulaisille) Reissu oli melko rento ja mukava, oli kiva nähdä porukoita pitkästä aikaa ja opiskelijan rahamurheet eivät painaneet kun taskussa ei ollut pennin hyrrää tuhlattavaksi - hyvä siis että ainakin ruoka oli ilmaista!

Reissun jälkeinen aika ei mennytkään sitten ihan putkeen, eräänä päivänä kotiin tullessa lattiat olivatkin aivan veressä ja kissa juoksenteli koipeaan kinkaten ympäriinsä toisen muristessa nurkassa. Pyllyn kintussa oli aivan järkyttävän syvä tappeluhaava, kaikki päivystävät olivat tupaten täynnä ja verenvuoto ei tyrehtynyt sitten millään. Huuhdeltiin Petrin kanssa kissaparan jalka puhelinohjeiden mukaisesti hanan alla ja tehtiin paineside. Yö meni lähinnä Pyllyä hoivatessa ja vahtiessa, aamulla sitten taksilla eläinlääkäriin, missä jalkaa paikattiin yli tunnin ajan polttamalla ja tikkaamalla. Kissaperheen goljatti ja Pylly olivat kyllä jo aikaisemmin uhitelleet toisilleen, mutta jotenkin oli vaikea uskoa että homma kääntyisikin niin pahaksi. Onneksi vanhemmat lupasivat ottaa Namin hoiviinsa siellä jo entuudestaan tallustelevan Tinin seuraksi. Grillailujuhannuksen jälkeen vein Namin takaisin maalle porukoille ja kissa vaikutti enemmän kuin tyytyväiseltä nähdessään jälleen vanhan valtakuntansa. Takaisintulomatkalla Juuasta Lahteen näin pitkästä aikaa Kerpeä ja tuntui hyvältä pyörähdellä ihmisten ilmoilla dokailematta ja mokailematta. Eilen palautettiin vanhan kämpän avaimet ja muutto on virallisesti nyt ohi, nyt kun saisi vielä nukuttua kuten ihminen ikään voisin huokaista helpotuksesta.


torstai 26. kesäkuuta 2014

Kuolema kylpyhuoneessa ja muut kummalliset painajaiset




Ärhäkkä muuttostressi ja sitkeä jännitys syksyn työssäoppimisesta ovat hiljalleen ryhtyneet oireilemaan yöllisten painajaisten muodossa. Kun valot sammuvat ja peitto hulmahtaa korvien ylitse, alitajunnassa alkavat villit bileet. Olen aina ollut levoton nukkuja: puhun, kävelen, nauran ja jopa ruokin kissoja unissani. Yleensä ihmisiä naurattaa kun kerron että unissani on normaalisti taustamusiikki ja toisinaan tekstityksetkin, mutta kyllä monilla hymyt hyytyisivät, jos joutuisivat itse keskelle pahimpia painajaisiaan jonkin hyytävän viulunsärinän säestyksellä. Eiväthän kauhuelokuvatkaan ole puoliakaan niin pelottavia ilman musiikkia, eiväthän? Koska painajaisissani ei ole yleensä päätä eikä häntää, päätin kerätä ne kaikkein idiooteimmat tapaukset samaan postaukseen nyt kun mokomat mielessä pyörivät. (Näitähän tulisi melkein miljoona jos oikein jaksaisi kirjoittaa, mutta pidetään postaus siedettävän mittaisena!)

Hurjan cool vampyyrikerho

Päätin saman tien vampyyriksi muututtuani liittyä kirjekurssilla hurjan cooliin vampyyrikerhoon. Tutustumisreissulla lähdimme Alpeille laskettelemaan ja tehtävänämme oli hyppiä kuviomuodostelmassa suurista hyppyreistä mahdollisimman sulokkaasti laskeutuen. Edessä oli kaikista valtavin hyppyri ennen rotkoa, mutta minua laiskotti pirusti, joten päätin muuttua kesken hypyn lepakoksi. Sukset ja monot olivat kuitenkin liian painavat hiiren kokoiselle lepakolle, joten tipahdin helium-äänellä kirkuen rotkoon muiden coolien vampyyrien ylittäessä esteen kevyesti.

Rakastunut Voldemort
Pimeyden lordinakin tunnettu herra Voldemort pommitti minua rakkauskirjeillään, joten päätin riesasta päästäkseni suostua treffikutsuun. Istuimme hienossa ravintolassa kynttilänvalossa, viulut vinkuivat ja kuolonsyöjien kuningas yritti tunnustaa palavaa rakkauttaan - minun tietenkin sikaillessa ruokani kimpussa. Mässyttelin valtavan kovaan ääneen, ruokaa roiskui poskille ja kun Volde-rukka viimeinkin kertoi rakkaudestaan, minä vastasin rakastavani tällä telluksella vain ja ainoastaan suklaavanukasta. Tarjoilija toi suklaavanukkaan, minä kippasin sen nurin noustessani pöydälle seisomaan ja Voldemort juoksi itkien pois ravintolasta. Tunsin itseni hirviöksi. (Tässä muuten toinenkin Voldemortin valtaama uni)

Kuolema kylpyhuoneessa
Rynkytin raivoissani varatun kylpyhuoneen ovea kunnes kahva meni rikki ja ovi aukesi. Jähmetyin oviaukolle, sillä viikatemies istui vessanpöntöllä syömässä kananugetteja. Pyysin suuren häpeän vallassa anteeksi, peruutin kylppäristä ulos ja teippasin kahvan jesarilla takaisin kiinni. Tein anteeksipyynnöksi makaronilaatikkoa, joka ei kelvannut. Kuolema soitti lyhyen puhelun ja hetken päästä ovesta tuli suuri vihainen krokotiili. Heräsin ennen kuin se ehti syödä minut.

Sinappituubi helvetistä
Kävelin äidin kanssa pitkin kaupungin katuja ja huomasin pakettiauton kokoisen, pyörällisen sinappituubin. Kiipesin kiireenvilkkaan tuubin päälle ja kiersin valtavan korkin auki. Sinappituubista jyrähti valtava tuliryöppy joka käristi äidin tuhkakasaksi. Itkin katkerasti kun palomies taputteli hieman toruvasti hartiaani ja kertoi, että juuri tämän takia sinappituubeihin ei saisi kaltaiseni pikkutytöt koskea. (Tämä muuten oli lapsuuteni karmivin painajainen)

Ruokailutoveri
Istuin pienessä, valkoisessa, ovettomassa ja ikkunattomassa huoneessa. Vastapäätä minua istui identtinen kopioni, joka ojensi minulle toisen haarukoistaan. Tuijoteltuamme hetken toisiamme aloimme syödä toisiamme haarukoilla. Yhtäkkiä jähmetyimme ja viereiseen seinään ilmestyi valkoinen pistorasia. Päämme kääntyivät väkisin pistorasiaa kohden ja pienen karmivan hetken ajan tiesin, että meidän molempien pitäisi työntää haarukkamme sinne.

Sori vaan mummo
Lähdimme perheen kanssa mummon illalliskutsuille. Huomasin paikan päällä lähteneeni erehdyksessä alasti liikenteeseen, joten pyysin päästä mummon vaatehuoneeseen pukeutumaan. Olin nähnyt edellinä iltana netissä tutoriaalin siitä kuinka ylisuuresta kauluspaidasta tehtiin mekko, joten päätin koettaa sitä. Otin laatikosta suuret sakset ja silppusin koko vaatekomeron sisällön pieniksi paloiksi lattialle ennen kuin muistin, ettei mekon kietaisuun edes tarvittu saksia.

Kätevä lastenvahti
Vanhemmat hukkasivat minut ja pikkusiskoni kauppakeskukseen, joten koin isosiskon velvollisuudeksi vahtia pikkuista hieman raivokkaammalla otteella. Pidin siskoa kädestä tiukasti, sillä jokainen vastaantuleva ihminen yritti napata tätä kädestä ja viedä mukanaan. Olimme niin pieniä että ohitse kulkevista ihmisistä ei näkynyt muuta kuin pitkät jalat ja lähestyvät kädet. Lopulta joku onnistui irroittamaan otteeni siskosta, joten tarrasin tunkeilijaa käsivarresta ja riuhtaisin sen vahingossa kokonaan irti. 

Hemmetin apinat
Lauma märkiä, harmaita sirkusapinoita herätti minut yöllä ja pyysi mukaansa. Lähdimme ulos, sää oli kaunis ja kaikkialla vehreää (mikä oli hieman omituista kun sisällä oli pimeää kuin yöllä) Apinat laittoivat radiosta Mowgli's roadin soimaan ja pyysivät minua tanssimaan. Minä tanssin, apinat hyppivät ja isoin paviaaneista puhalteli saippuakuplia. Yhtäkkiä apinat tekivät ympärilleni tilaa ja alkoivat hurrata. Jäin junan alle. Apinat jatkoivat ilakointiaan, mokomat olivat houkutelleet minut junaraiteille.